---

Liettua hyökkää!

Kuva: Peeter Marvet

Ystäväni Pets eli Peeter Marvet heräsi varhain perjantaiaamuna kotonaan Tallinnassa siihen, että hänen vaimonsa kertoi puutarhassa olevan minibussin. Selvisi, että liettualainen autonkuljettaja oli torkahtanut rattiin ja ajanut suoraan Marvetin perheen puutarhaan. Siinä sivussa räsähti se osa aidasta, joka oli juuri kunnostettu.

Pets raportoi tapahtumasta lyhyesti saitillaan ja lisäsi sinne linkin fotoblogiinsa, jossa on kuvia aamun tapahtumasta. Minä puolestani panin Petsin postitukseen track backin omaan kommenttiini, jossa vihjaisin, että kyseessä on Liettuan provosoimaton hyökkäys.

Koska Liettuan puolustusvoimien määrärahat ovat rajalliset ja siellä on pulaa panssareista, tämän sotilaalisen toimen suoritti yksittäinen minibussilla aseistautunut sissitaistelija. Arvelin myös, että vastahyökkäyskäsky annetaan Viron suojeluskunnan Kaitseliidun Petserin osastolle. Petserihän on nykyisin väärällä puolella rajaa, koska Venäjä pisti sen poskeensa toisen maailmansodan jälkeen.

Pets väitti repliikissään, että kuvaukseni ei vastaa todellisia tapahtumia ja niiden taustoja. Hänen mukaansa kyseessä on Keskustapuolueen laitonta vaalimainontaa vastaan suunnattu operaatio. Liettualainen hyökkäysauto oli nimittäin törmännyt roskapönttöön jättäen sen ehjäksi, mutta poistaen pöntön kylkeen liimatun Keskustapuolueen mainoksen. Pets pitää näin ollen vaalikampanjan aikana tapahtunutta vaalimainosten mystistä sabotointia selvitettynä: liettualaiset autonkuljettajat ovat syyllisiä ja nyt jäi ensimmäinen huolimattomuuttaan kiinni.

Riippumatta siitä, kumpi meistä on oikeassa, ei ole mitään mahdollisuutta välttää puutarhasotaa Viron ja Liettuan välillä. Jos Petsin teoria pitää paikkansa, olisi liettualaisten toiminta törkeää puuttumista Viron sisäisiin asioihin. Sellainen vaatii rangaistusta.

Joka tapauksessa minä olen perjantai-iltani ratoksi harrastanut Liettuan vastaista pseudokiihotusta kansainvälisessä netissä. Informoin asiasta perusteellisesti ja rautalangasta vääntäen ruotsinkielistä lukijakuntaa. Sen sijaan ylikansalliseen levitykseen tarkoitettu englanninkielinen kommenttini oli sekä suppeampi että sisällöltään hillitympi. Jokaiselle määränsä mukaan räävittömyyksiä.

Ylijäämäajatuksia

Joskus käy niin, että ajattelemisen prosessi on loppunut, mutta tuntuu niinkuin jotain olisi jäänyt korvien väliin humisemaan. Jotain sellaista epämääräistä, joka ei ole aivan ajatuksen veroinen, mutta ehkä juuri ja juuri kärpäsensurinaa tukevampi tunne. Ikään kuin ajatuksen Tonavasta jälkeen jäänyt lätäkkö.

Ajatuksen ylijäämä on kiusallinen, koska sillä ei itsessään oikein tee mitään, mutta olemassaolollaan se kuitenkin häiritsee luovaa olotilaa ja estää uusien ajatusten syntymisen. Siitä olisi hyvä päästä eroon. Mutta mihin ihmeeseen sen voisi panna?

Mutta ei hätää! Onhan olemassa ruotsinkieli! Ruotsiksi ei oikein voi ilmaista mitään oleellista, mutta tällaisten ylijäämajatusten purkamiseen se soveltuu mainiosti. Ruotsinkieli toimii ikäänkuin aivotoiminnan viemärinä, joka kuljettaa jätökset vedenpuhdistamoon. Siellä niistä seuloutuu jotain harmitonta, joka ei saastuta virtuaalista ympäristöä eikä aiheuta kellekään vahinkoa.

Kun tuntui, että minulla oli hiukan noita jätöksiä, pistin pystyyn ruotsinkielisen blogin Hut- och harmlöst från Larko. Sinne on hyvä roiskia ylijäämäajatuksia, jotka eivät minnekään muualle kelpaa. Kun jätän moiset roiskeet julkaisematta suomeksi, nousee molemmankielisen Internetin keskimääräinen taso.

Leve avloppsvärket!

Runsaasti mainetta ja kunniaa

Pavelle lupasin runsaasti mainetta ja kunniaa Keinarin Kundien kotiseutuaiheisen valokuvakilpailun voitosta. Tässä siis tulee kumpaistakin roppakaupalla.

Leksalle kohtuulisesti kunniaa kakkossijasta ja reilusta yrittämisestä.

 

ONNEA!

28 vuotta

Tänään 28 vuotta sitten eli 12.10.1977 Rannikkojääkäripataljoona viskasi minut ulos Upinniemen varuskunnasta ja palautti täysin palvelleena Tukikomppanian kirjurina siviiliin. Vaikka palvelus ylivääpeli Sakari Airakorven alaisuudessa ei varsin rasittavaa ollutkaan, en voi väittää, että olisin mieluummin jäänyt inttiin kuin palannut siviilihommiin. Kyllä sitä kotiutumista oli odotettu.

Ilo lienee ollut molemminpuolinen. Olin nimittäin melkoinen lusmu ja sitäpaitsi rynnäkkökiväärillä varustettuna suuremmaksi vaaraksi omille kuin viholliselle.  Kapiaiset kutsuivat vihollista (ilmeisesti ulkopoliittisista syistä)  filistealaiseksi. Filistealainen se vasta vittumainen soturi olikin! Miinoitti ihan piruuttaan maantienkin juuri siitä kohtaa, josta alokasaikani ainoaksi jääneen polkupyörämarssin reitti kulki. Ja mehän raahasimme kilometrikaupalla fillareita ja täyspakkauksia muniamme myöten hangessa.

Mutta kuten sanottu, kulutin suurimman osan palvelusajastani siisteissä sisähommissa. Tietokoneita ei silloin vielä ollut, ineternetistä puhumattakaan. Vanhalla poljettavalla kirjoituskoneella kirjoitettiin ja monistukseen käytettiin hiilipaperia. Koneelliseksi kutsuttiin satsia, joka käsitti alkuperäisen ja kuusi kopiota. Seitsemäs ei enää olisi ollut luettava.

Viikon tärkein kirjallinen tehtävä oli lomalistan laatiminen. Siihen kirjoitettiin ensin oma nimi. Toisena olivat tupakaverit, ja kolmanneksi ryhdyttiin tutkimaan, kellä mahtaa olla lomavuoro. Toiseksi tärkein kirjoitettava oli luonnollisesti iltalomalista, joka laadittiin samalla periaattella.

Kirjuriaikanani opin kirjoittamaan sillä helvetinkoneella varsin nopeasti käyttäen 10-sormijärjestelmää, jossa kaksi sormea työskentelee ja kahdeksan lukee tahtia. Tuosta taidosta on myöhemmin ollut hyötyä. Muuta hyödyllistä en muista armeijassa oppineenikaan, jos lintsaamista ei pidetä hyödyllisenä taitona.

Joskus tässä vuosien varrella on käynyt mielessä, miten inttikavereilla mahtaa mennä. Taisteluparini Vainion kanssa törmäsimme vuosi intin jälkeen niin ihmeellisessä paikassa kuin Rhodoksen uimarannassa. Huuhtasen kanssa vaihdoimme muutaman kirjeen (siis paperille kirjoitetun) asuessani Ruotsissa 1980-luvun alkuvuosina. Muista en ole kuullut mitään.

Jos tätä sattuu nyt lukemaan joku Tkk/Rannjp:n saapumiserän 1/77 reserviläinen tai joku muu, joka muistaa minut siltä ajalta, lähettäkää helvetissä sähköpostia.

Ja hyvää kotiutumisen vuosipäivää kaikille!

Liput ylös Aleksille!

Tänään on Aleksis Kiven päivä. Lapsuudesta muistan itsestään selvänä asiana, että Kiven päivänä liputettiin. Kuten myös Runebergin ja Snellmannin päivinä.

Katsoin kuitenkin varmuudenvuoksi liputuspäiviä Sisäasiainministeriön nettisivulta. Ja mitä näinkään: yksikään mainituista ei ole virallinen liputuspäivä vaan "vakiintunut liputuspäivä". No johan nyt! Tätä piti oikein ryhtyä tutkimaan.

Sisäasianiministeriön mukaan virallisista liputuspäivistä on säädetty asetuksella, kun taas vakiintuneet liputuspäivät on "merkitty Helsingin yliopiston toimittamaan Valtiokalenteriin". No kukahan ne sinne on käynyt merkitsemässä? Kai joku ensin sentään on päättänyt, että merkitään? Tästä ministeriö ei kerro mitään.

Virallisina liputuspäivinä valtion virastot ja laitokset on velvoitettu liputtamaan. Vakiintuneina liputuspäivinä liputtaminen kuuluu ministeriön mukaan "hyvään liputuskulttuuriin". Saas nähdä löytyykö tänään kultuurittomia valtionlaitoksia. Kokemukseni mukaan kun valtion virastoissa ja laitoksissa ei tehdä juuri mitään, jos ei ole ihan pakko.

Nyrkkisääntö näyttää olevan sellainen, että viralliset päivät ovat tavalla tai toisella valtioelämään liittyviä, kun taas vakiintuneilla päivillä näyttäisi olevan kulttuurinmakua kyljessään. Esimerkiksi itsenäisyyspäivä ja vaalipäivät ovat virallisia, kun taas esimerkiksi - äsken mainittujen lisäksi - Eino Leinon päivä ja ruotsalaisuuden päivä ovat vakiintuneita. Mistähän syystä muuten äitienpäivä on virallinen, mutta isänpäivä vain vakiintunut?

Virallisia liputuspäiviä on kuusi, vaalivuosina hiukan enemmän samoin kuin silloin kun presidentti astuu virkaansa. Vakiintuneita liputuspäiviä on 10. Ensi vuonna on presidentinvaalit yhtenä tai kahtena päivänä, samoin valittu presidentti astuu virkaansa. Näin ollen liputuspäiviä kaikkineen olisi ensi vuonna alle 20. Ei liene niin paljon, etteikö niitä kaikkiakin voisi julistaa ihan virallisiksi.

Oli miten oli, tänään kannattaa hirttää lippu Aleksis Kiven kunniaksi. Tuulettuvatpahan edes lutikat siitä.